Yksii, täällää, kolmee!

Tapahtui pihakutsuilla Helsingin Käpylässä.

Juhlien isännällä oli päässään musta lippalakki, jossa luki keltaisin kirjaimin: KPL.
”Sulla on koopeeällän lippis!” innostuin. Selvisi, että isännällä oli juurensa Kouvolan seudulla, Inkeroisissa.

Alkoi pitkä ja perusteellinen keskustelu kouvolalaisesta pesäpallosta. Mietittiin, mitä viisi keltaista tähteä lippiksessä tarkoittavat. Nehän ovat ne viisi Suomen mestaruutta!

Minä vuonna ne tulivatkaan?

Tarkistetaan KPL:n historiikista: Mestaruusputki aukesi vuonna 1966, ja sitä seurasi kolme kultaista vuotta. Viimeisintä kultaa saatiin odottaa vuoteen 1976.

”Sanottiinko sitä Koplaksi?” isäntä kysyi. ”Ei muistaakseni vielä 60-luvulla.”
Sanottiin ainakin 70-luvulla, muistelin. Silloin mentiin sunnuntaisin Koplan matsiin, jotka kestivät tuntikausia.

Muut vieraat eivät päässeet juttuun mukaan, sillä kouvolalaiset jatkoivat muistelemalla Longan Pepeä, Kannelkosken Iliä, Lökö Löfmania ja sen pikkuveljeä. Sekä tietysti Taulasalon Pekkaa, jolle huudettiin otteluissa: ”Uimahalli palaa!”, koska hän työskenteli hallivahtina.
Hiekkapihoilla pelattiin pihapelejä, ja nuorilla oli iltaisin tapana kopitella. Pesisräpylä oli mieluinen lahja, ja oli hienoa omistaa oma mailakin.

Mestaruuksia KPL:lle ei viime vuosina ole tullut, vaikka hilkulla on ollut. Silti Kouvola on yhä vahvasti pesäpallokaupunki. Ottelut ovat sosiaalisia tapahtumia, joissa Taulasalo istuu vakiopaikallaan aurinkokatsomossa kommentoimassa peliä.

Kesällä 2013 perinne jatkuu: Tornionmäen kentällä on nuoria tyttöjä ja poikia viettämässä iltaa. Kentältä kantautuu tuttu ääni, joka syntyy siitä, kun pallo kopsahtaa räpylään.